personal

Muistan, kuinka lähes vuosi sitten istuimme parhaan ystäväni kanssa hiprakassa saunassa ja mietimme, mitä tuleva vuosi toisikaan tullessaan. Tuskin kumpikaan meistä olisi silloin uskonut, missä olemme nyt.

Tiemme olivat juuri vieneet eri suuntiin. Epäilin, kuinka pärjäisin, kun kaksi elämäni tärkeintä ihmistä perheen lisäksi, paras ystävä ja poikaystävä, olisivat kumpikin lähes 400 kilometrin päässä minusta. Tiesin, että oma aika ja rauha olisivat kuitenkin enemmän kuin tervetullutta. Edessä oli pitkä, henkisesti rankka pääsykoekevät, ja oli vain hyvä, että ylimääräiset ärsykkeet ja ne tärkeimmät ihmissuhteet eivät kolkutelleet alitajunnassa jatkuvasti.

Alkuvuodesta bailasimme ruotsinlaivalla anopin kanssa. Etsimme toinen toistaan söpömpiä kahviloita Turusta, parhaan ystäväni uudesta kotikaupungista. Kokkailimme ihania illallisia, inttiajan parhaita paloja, kotikeittiössä perjantaisin. Kuukausien vaihtuessa keväisempiin, oli aika keskittyä entistä enemmän pääsykoemateriaaliin, ja ottaa haaste vastaan. Vielä kerran.

Kuukaudet ennen toukokuun loppua olivat täynnä opiskelua, töitä, ystäviä, perhettä ja urheilua. Jossain välissä kevättä jäin jopa koukkuun lukemiseen. Suuntasin aamuisin innolla kirjastoon, sillä uuden oppimisen ja oivaltamisen fiilis oli mahtava.

Samaan aikaan olin edelleen tutussa ja turvallisessa duunissa, jossa olin paiskinut töitä jo reilun vuoden. Samat kuviot kyllästytti. Halusin jotain uutta. Työn, jossa voisin tuntea itseni tärkeäksi. Työn, josta aidosti nauttisin. Poikaystävän menestyksekäs vuosi Puolustusvoimissa oli poikimassa hänelle uutta työrintamalla. Ajatus kesästä jossain muualla kuin rakkaassa kotikaupungissa alkoi jalostua mielessämme. Uskoimme uuden työmahdollisuuden avautumiseen, ja yhtenä iltana anoppilassa päätin raapustaa hakemuksen Cubukseen. Keskelle Satakuntaa. Sydämeni hakkasi sataa, ja jännitti. Jännitti helkkaristi. Seuraavalla viikolla istuessani lukusalissa ja pohdiskellessani, huomasin oudon numeron soittaneen. Siitä se lähti.

Olin aina haaveillut työskentelystä vaatekaupassa, ja nyt tuo pieni unelmani oli käymässä toteen. Viikonloppuisin toistimme kotona vuorotellen toisillemme kuinka hulluja olemme. Sillä kuka nyt jättäisi kaiken ja muuttaisi Poriin. Keskelle heikkoja junayhteyksiä, paikkaan, jossa yksikään ihminen ei ole ennestään tuttu. Kaupunkiin, josta ainoat muistot ulottuvat junnuvuosien pesäpalloleirin limudiskoon.

Tuli kesäkuun ensimmäinen viikko. Pakkasin matkalaukkuni. Starttasin pienen, 1,2 litrasem Nissan Micran, meidän perheen kauppakassin. Köröttelin kohti Lounais-Suomea. Sata kilometriä ennen Turkua, hädissäni, tuskissani ja peloissani kertasin A4:lle tehtyjä muistiinpanoja markkinointiajattelun kehittymisestä ja mistä lie. Toinen silmä tiessä, toinen paperissa.

Sitten tuli pääsykoe. Katsoin kysymyksiä, ja jossain sisimmässäni tiesin onnistuneeni. Seuraavana aamuna mentiin taas. Ajelin take away-kahvi mukitelineessä torstaiaamun ruuhkaassa samaisella kauppakassilla Turusta Poriin. Tein kahdeksan tunnin työpäivän. Palasin autolle iltakuudelta, ja huomasin tuulilasin haljenneen. Tirautin muutaman kyyneleen, ja soitin itkuisena isälleni. Kädessäni uuden kodin avaimet. Olin samalla peloissani, mutta niin hemmetin helpottunut ja onnellinen.

Sitten oli aika pakata elämä pahvilaatikkoon.

En uskonut, että kadut, joissa kukaan ei tunne, kahvilat, joissa jokainen yksityiskohta vangitsee uutuudellaan, ja lenkkipolut, joissa jokainen mutka ja ylämäki ovat vieraita, olisi niin puhdistavaa. Oli ihanaa aloittaa jokainen ihmissuhde puhtaalta pöydältä. Ei puolikaupunkia kolunneiden juorujen saattelemana. Suuret ikkunat, vanha puutalo, rauha, pieni sisäpiha, jossa talon omistajan koira köllötteli selällään auringossa, oli juuri sitä, mitä kaipasin. Ei kiire. Ei velvollisuuksia. Hellepäivät Yyterissä, aamulenkit Kirjurinluodossa ja Porin Etelä-Rannassa. Miniretket naapurikuntien satamiin. Shampanjalasilliset sateisena torstaina. Kesä.

Joulukuu on juhlan aikaa. Kalenteri ei välttämättä anna periksi huolellista valmistautumista illan tai viikonlopun bileisiin. Jos kaipaat helppoa lookia tai asun miettiminen on jäänyt viime tippaan, tee näin: pukeudu mustaan, sillä niin et voi epäonnistua. Nappaa olkapäillesi jakku, joka tuo kokonaisuuten ryhtiä. Kiedo hiukset tiukalle nutturalle tai loihdi nopeat laineet. Lisää yksi tai kaksi korua tuomaan juhlallisuutta, ja nauti illastasi. Joskus yksinkertaisuus on kaunista.

Yhtenä päivänä istuin makaronilaatikkoa lautasellani ja havahduin ystävältäni tulleeseen viestiin tuloksista. Klikkasin itseni tulossaitille ja huudahdin juuri sängystä kömpineelle poikaystävälleni "Mä pääsin Vaasaan."

Yliopisto alkoi ja arki muuttui nopeasti reissaamiseksi kolmen kaupungin välillä. Maanantaisin Porista Seinäjoelle, sieltä aamuseitsemän junalla englannin tunnille Vaasaan ja torstaisin uudelleen. Viikot olivat rankkoja, mutta toisaalta olin yhtä innoissani kuin 13-vuotias teini astellessaan ensimmäistä kertaa yläasteelle. Ollessani Seinäjoella vietin yöni vanhempieni luona. Syksy oli vähintäänkin yhtä rikkonainen, mitä vuosi oli tähän asti ollut. Poikaystäväni työt pitivät hänet Satakunnassa, samalla kun minä reissasin pitkin maakuntia. Seuraavasta siirrosta olimme epävarmoja.

Jossain vaiheessa riitti, ja päätimme muuttaa takaisin juurillemme. Löysimme Seinäjoelta uudehkon kaksion, ja joulukuun alussa olohuone täyttyi pahvilaatikoilla. Nyt fiilistelen uutta kylppäriä, baarituoleja, coolia, isoäidiltä varastettua jalkalamppua, joka tuo olohuoneeseemme täydellisen loppusilauksen. Keskeistä sijaintia, astianpesukonetta ja sitä, että olen oikeasti löytänyt kotiin. Nyt on tilaa kutsua ystäviä kylään, hengailla. Syödä yhdessä illallista, ja nauttia lasi viiniä.

2017 oli muutosten vuosi. Empä olisi silloin kännipäissäni uskaltanut edes toivoa, että niinkin monta pientä unelmaa ehtisi täyttyä vuoden aikana. Tai uskaltanut veikata, missä tänään olisin. 2017 oli seikkailu. Unohtamatta viikonloppulomia, kesäpäiviä Helsingissä, viikkoja Levillä. Arjen pieniä iloja, itsensä hemmottelua. Uusia tuttavuuksia, naurua. Päiväkahveja ja lounastrefffejä. Jopa niitä vastoinkäymisiä, joiden jälkeen elämä tuntui erityisen makealta.

Nyt voisin hetken vain olla. Nauttia joulusta, ja läheisistä. Nauti sinäkin!

Ja muista, että unelmat ovat vain kovan työn takana. Saavutettavissa.

Suunnittele blogisi - valitse Nouwin monista malleista tai tee omasi, "osoita ja napsauta" - Napsauta tästä

Likes

Comments

@idamariaankkuri